Footer2015

Nuorten syrjäytyminen

Twitter Twitter Twitter print
Mimosa Partasen kaltaisista syrjäytyneistä puhutaan saamattomina laiskureina, joiden elättäminen on verorahojen tuhlausta. Mitä hän tai yhteiskunta olisi voinut tehdä toisin?
21.11.2016
TEKSTI Mimosa Partanen KUVAT Mimosa Partanen

Olen syrjäytynyt nuori aikuinen, ja kerron sinulle tarinani.

Lapsuudenperheessäni lasten perustarpeet eivät täyttyneet. Äitini oli työkyvytön ja sairas koko lapsuuteni, yrittäjäisäni oli jatkuvasti töissä. Silti rahaa ei riittänyt perusmenoihin. Meillä ei usein ollut lämmitystä, puhelinta, sähköä tai ruokaa.

Äitini ei tullut vuoteen kotiin viidennen lapsen kuoltua syntymän jälkeen, välillä isää ei näkynyt päiväkausiin. Kotonamme ei käynyt ystäviä, sukulaisia tai naapureita. Sairas, vuoteenoma äitikin oli ollut turvallisempi kuin ei aikuisia lähimaillakaan.

Minä olin tuolloin 11-vuotias, sisarukseni 7, 9, ja 14. Vain kerran sosiaalityöntekijät kävivät kotonamme iso­siskoni kutsusta. Isäni kertoi heille, että pärjäsimme erinomaisesti. Kotona oli väkivaltaa, mutta todellinen tilanteemme ei yhdellä käynnillä selvinnyt.

Minä ja sisarukseni muutimme kotoa alle 18-vuotiaina, jokainen edellistä nuorempana. Perheväkivallasta käytiin myöhemmin oikeudenkäynti, joka ratkesi isän syyttömyyteen todisteiden puuttuessa. Oli lapsen sana aikuisen sanaa vastaan, ja oikeus valitsi aikuisen. En voinut uskoa päätöstä, kukaan ei puolustanut meitä.

"Tunsin olevani yksin maailmassa"

15-vuotiaana kävin sosiaalitoimistossa kysymässä, miten pääsen pois kotoa. Lapsi- ja nuorisotyön sosiaalityöntekijä sanoi, että he voivat auttaa, kun täytän 16. Sinnittelin vuoden. Peruskoulun jälkeen sosiaalitoimi löysi minulle huonokuntoisen yksiön alkoholistien asuttamasta kerrostalosta. Sanoin, etten tahdo sellaiseen sosiaaliseen ympäristöön. Tunsin olevani yksin maailmassa.

Löysin asunnon yksityiseltä vuokranantajalta. Sosiaalityöntekijä allekirjoitti vuokrasopimuksen ja kehotti soittamaan, kun rahat loppuvat. Kesätyöpalkkani kului kuukaudessa vuokraan ja ruokaan. Siitä eteenpäin sain sosiaalitoimistosta lastensuojeluvaroista myönnettyä "toimeentulotukea".

Olin itsekin alaikäinen, kun 13-vuotias siskoni muutti luokseni. Oikeudenkäynnin jälkeen sosiaalitoimi oli yhä pimennossa lapsuudenkotimme tilanteesta. Elimme siskoni kanssa toimeentulotukeni perusosalla, 419 eurolla kuukaudessa. Hän kävi yläastetta ja minä Kallion ilmaisutaitolukiota, johon olin päässyt kiitettävillä arvosanoilla.

"Homeen takia menetin omaisuuteni ja terveyteni"

Koulumatka kotipaikkakunnaltani kesti 1,5 tuntia. Sosiaalityöntekijä kuitenkin sanoi, että Helsingissä en saisi toimeentulotukea. Syrjäydyin lukioyhteisöstä. Koin olevani erilaisessa elämäntilanteessa kuin muut ikäiseni.

Sairastin lukioaikana useita hengitystie­infektioita ja söin kymmeniä antibioottikuureja. Poissaoloja kertyi kuukausia. Kolmen vuoden jälkeen selvisi, että asuntoni lattian alla vuoti vesiputki. Koko asunto oli homeessa, ja sen takia sairastuin elinikäiseen autoimmuunisairauteen.

Olin allerginen homeen saastuttamille tavaroilleni, joten menetin kaiken omaisuuteni: koulukirjat, vaatteet, päiväkirjat ja huonekalut. Sain harkinnanvaraista toimeentulotukea sängyn hankintaan, vain sen sosiaalitoimisto katsoi välttämättömyydeksi.

Silloin muut ikäiseni hankkivat ajokorttia. Sosiaalitoimi kyseli, eivätkö vanhempani voi auttaa. Vuosia olin vastannut, että vanhempani eivät pidä minuun yhteyttä.

"Halusin paremman elämän kuin mistä lähdin"

Lukiossa koin onnistumisen tunteita, vaikka minulla todettiin lukihäiriö. Minua rohkaistiin ja kannustettiin, ja opettajat pitivät oppimisestani huolta. Se oli minulle elintärkeää. Sain olla väkivallattomassa, sivistyneessä ympäristössä.

Lukion jälkeen minulle oli tärkeää saada opiskelupaikka. Halusin erilaisen elämän – paremman kuin mistä lähdin. En päässyt yliopistoon, mutta innostuin varavaihtoehdostani ammattikoulussa: olin lahjakas luovuutta ja tarkkuutta vaativissa puusepän opinnoissa.

Opiskelumateriaalit maksoivat muutamia satasia lukuvuodessa, ja sosiaalityöntekijä lupasi niihin harkinnanvaraista toimeentulotukea koulutukseni ajaksi. Toisena opiskeluvuonna työntekijäni vaihtui uuteen, joka lopetti tuen. En ollut ymmärtänyt vaatia lupauksesta kirjallista päätöstä.

Minua kiusattiin koulussa ja tuloni pienenivät. Sosiaalitoimisto vaati ottamaan opintolainaa edellytyksenä toimeentulotuelle. Raha ei silti riittänyt opintomateriaaleihin. Kerroin, että näiden päätösten seurauksena opiskeluni saattaa keskeytyä. Sain vastaukseksi, että kunta säästää ja olen saanut jo niin paljon sosiaalitoimesta.

"Tuntui, ettei kukaan välitä, olenko työkykyinen"

Aloitin osa-aikaisen työn kustantaakseni opintoni, ja päivät venyivät 12-tuntisiksi. Selkäni alkoi oireilla. Kivut, kiusaaminen ja stressi vaikuttivat jo nukkumiseen, mutta päätin sinnitellä – valmistuessani saisin ammattiani vastaavan työpaikan ja kaikki olisi helpompaa.

Yleislääkärin hoito ei auttanut selkäkipuihin. Ortopedian poliklinikka palautti lähetteeni, ja fysioterapia lisäsi kipujani. Kävin terveyskeskuksen eri lääkäreillä kymmeniä kertoja. Kipu haittasi jokapäiväistä elämääni. Syitä kipuuni arvailtiin, ja lääkkeeksi määrättiin Buranaa. Tuntui, ettei kukaan välitä, olenko työkykyinen tai saanko suoritettua opintoni loppuun.

Vuoden kuluttua pääsin julkiselle erikoislääkärille. Magneettikuvassa näkyi kolmen välilevyn rappeutuma ja kaksi välilevynpullistumaa. Fysiatri kertoi myötätuntoisella äänellä, että tämän asteinen selän rappeutuminen on yleisempää 50-vuotiaalla. Tulisin todennäköisesti elämään aina kivun kanssa. Itkin vastaanotolta lähtiessäni.

"Tunnen syyllisyyttä hakiessani toimeentulotukea"

Työharjoittelussa ymmärsin, että ammattini olisi liian raskas selälleni. Valmistuin työkyvyttömänä ja velkaisena. Olin käyttänyt voimavarani, ja sairastuin vakavaan masennukseen ja traumaperäiseen stressihäiriöön. Toipuminen on vienyt kolme vuotta, ja selkääni kuntoutetaan edelleen.

Olen hakenut seitsemän kertaa eri aloille yliopistoon ja ammattikorkeakouluun saamatta opiskelupaikkaa. Tunnen syyllisyyttä hakiessani toimeentulotukea, työmarkkinatukea tai asumistukea. En tiedä, mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta en olisi tässä tilanteessa.

 

Mimosa Partanen kirjoitti ja valokuvasi alkuperäisen artikkelin osana Valtaajat-hanketta, jossa työelämästä syrjäytyneet alle 30-vuotiaat vaikuttavat yhteiskuntaan itse ideoimansa projektin kautta. Tämä artikkeli on lyhennelmä alkuperäisestä. Kuvissa esiintyy Angelica Pirilä. Voit lukea alkuperäisen tekstin sekä Mimosan kommentit tutkijoiden ratkaisuehdotuksiin Partasen syrjässä.fi-blogista.

Mikä meni vikaan?

"Vuonna 2008 voimaan tulleen lastensuojelulain tuloksena lapsia olisi kuultu varmemmin kuin Partasen tapauksessa. Uuden sosiaalihuoltolain mukana tullutta vanhemmuutta tukevaa kotipalvelua olisi myös voitu tarjota ilman lastensuojeluilmoitusta. Jokaisen lapsen tilannetta tarkasteltiin muista erillisinä, vaikka kaikki elivät alaikäisinä samassa perhetilanteessa.

Sosiaalityöntekijän vaihtuminen johti vahvistavan vuorovaikutuksen loppumiseen ja taloudelliseen ahdinkoon, kun harkinnanvarainen toimeentulotuki loppui. Uusi työntekijä ei nähnyt perustetta tuelle, joten koulunkäynnin edellytykset kapenivat. Opintotuki ja -laina on tarkoitettu kattamaan opiskelun kulut ja tasa-arvoistamaan opiskelijoiden mahdollisuuksia valita haluamansa ala. Mikäli tuet eivät riitä elämiseen, opiskelija joutuu turvautumaan perheensä tukeen tai työskentelemään opiskelukustannusten kattamiseksi. Tämä eriarvoistaa erilaisista perhetaustoista tulevien valinnanmahdollisuuksia.

Partasen ongelmat kasautuivat. Taloudelliset vaikeudet, psyykkinen kuormitus ja fyysinen sairaus veivät jaksamisen äärirajoille. Asioiminen alkoi useasti alusta, koska hoitavat tahot vaihtuivat ja oikeus hoitoon katkesi.

Tarinassa on esimerkkejä nivelvaiheansoista. Nivelvaiheet ovat kohtia, joissa palvelujärjestelmän vastuutoimija muuttuu toiseksi ikä- tai kohderyhmämäärittelyn tuloksena. Jos viranomaiset eivät tarkastele kokonaistilannetta, palvelun jatkuminen riippuu asiakkaan tai hänen läheistensä kyvystä hakea tukea uudelleen.

Alle 30-vuotiaana, vastavalmistuneena ja osatyökykyisenä Partanen olisi hyötynyt nuorisotakuussa määritellystä monialaisesta tuesta. Erillisistä palveluista ja etuuksista päättävät tahot eivät toimineet yhteistyössä, jolloin ongelmien kasautuminen jäi huomaamatta. Kukin toimija hoiti oman osuutensa, jolloin erilliset päätökset ja tukitoimet jäivät irrallisiksi, mutta vaikuttivat kuitenkin toisiinsa."

Tutkija, VTT Anne Määttä,
Diakonia-ammattikorkeakoulu

 

"Palvelujärjestelmään tarvitaan joku, joka kulkee nuoren rinnalla"

"Valitettavan usein tukea tarvitseva nuori joutuu olemaan aikuisten maailmassa aikuisen tasoinen asiantuntija. Lähtökohta on aika hurja, jos ajattelee, ettei aikuinenkaan aina jaksa, pysty tai muista olla ajan tasalla omien etuuksiensa ajamisesta.

Mimosan tapauksessa huomio kiinnittyy siihen, että ilman nuoren omaa aktiivisuutta apu olisi jäänyt saamatta. Kuinka monen mahdollisen auttajan ohi tämä nuori sisaruksineen ja perheineen on kävellyt ilman, että apua annettiin kenellekään heistä?

Hallituksen Nuorisotakuu-kärkihankkeessa on rohkaisevia viitteitä luottohenkilötoimintamallin kehittämisestä. Palvelujärjestelmään tarvitaan joku, joka kulkee nuoren rinnalla ja katsoo, että nuoren etuuksia ajetaan, vaikkei nuori itse niitä kykenisi tai osaisi vaatia. Tällainen vaatii myös hyvin rakennettua luottamussuhdetta nuoren ja tukevan aikuisen välillä. Siksi esimerkiksi pitkäjänteiseen tukeen panostaminen olisi hyvin arvokasta. Projektimaisen tuen ja vaihtuvien asiantuntijoiden kautta tätä ei nykypäivänä välttämättä synny.

Nuorille on tyypillistä haasteiden aaltomaisuus ja vuorottelu. Syrjään jääminen ei välttämättä ole pysyvää tai yhtäjaksoista, vaan hyviä, useiden vuosienkin jaksoja mahtuu väliin. Uusi syrjään suistava tekijä voi olla täysin eri kuin edellisellä kerralla. Tämä vaatii palvelujärjestelmältä notkeutta ja kykyä huomioida nuori kokonaisuutena. Myös etsivän työn vahvistaminen on tärkeää.

Palvelujen haasteena on nuoren näkökulmasta usean eri asiantuntijan kohtaaminen matkan varrella. Nuoren tehtävä on kertoa tarinaansa yhä uudelleen eri toimijoille, mikä voi olla uuvuttavaa. Tiedon tulisikin kulkea eri toimijoiden välillä sulavammin.

Ruotsissa on kehitetty SIPP-mallia, jossa terveys- ja sosiaalipuolen välistä kommunikaatiota parannetaan ja yksilön tilanteen kokonaisvaltainen hahmottaminen helpottuu. Suomessakin mallin perusideaa kokeillaan Kuopion suunnalla Integraattori-mallissa, jossa niin sanottu asiakasvastaava huolehtii nuoresta.

Viitteitä tahtotilasta tiedonkulun parantamiseksi on jo olemassa. Esimerkiksi yhden luukun toimintaperiaate on pikkuhiljaa vakiintumassa. Teema on esillä Nuorisotakuu-hankkeessa.

Rohkaisevia tuloksia on saatu myös Icehearts-toimintamallista. Kyseessä on joukkueurheiluperustainen pitkäkestoinen tuki lapsille ja nuorille, joista on erityinen huoli. Toimintamallissa lapsen kasvua nuoreksi tukee 12 vuoden ajan kasvattaja.

Tulevaisuudessa olisi mahtavaa etsiä ratkaisuja juuri pitkäjänteisen avun antamiseen ja siihen, että nuorella olisi yksi ja sama turvallinen kotipesä, josta hakea apua tarvittaessa vuosienkin tauon jälkeen. Uudenlaisia tuen muotojakin tarvitaan – esimerkiksi digitaalisten palveluiden kehittäminen on tulevaisuutta."

Tutkija, VTM Jenni Wessman, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Teksti: Jenni Juntunen

 

Kysely

Syötkö työpaikkaruokalassa?